Musta tuntuu

Blogi

Mukaan tarttunut tapetti

 
eijffinger.jpg

Remontti on kirinyt kuin varkain sellaiseen pisteeseen, että meidän pitää tehdä päätöksiä ja pikaisesti. Se sopii minulle: pakko on motivaattoreista paras. Päätöksenteko ei ole minulle muutenkaan vaikeaa, olipa kyse asuntokaupoista, irtisanoutumisesta vailla hajuakaan tulevasta… Kun on kokenut kaikenlaista, katsonut elämän sattumanvaraisuutta silmästä silmään, sitä kehittelee, ehkä keksiikin, kaikenlaisia selviytymiskeinoja. Minä uskon, että kaikki järjestyy, että elämä kantaa, vaikka se voi vuosia hakata, viedä voimat, rahat ja suuret rakkaudet. Siksi esimerkiksi maalin valinta ei suista minua viikoiksi raiteltani. Jos tulee valkattua väärin, maalaan uusiksi. Ja jos tuleva keittiömme – mikä se nyt ikinä onkaan – ei vastaa tarpeitamme, niin so be it. Rahat tuskin riittävät sen entraamiseen vielä 15 vuoteen, mutta silmällä on tapana tottua – ja kaupasta saa aina viherkasveja, pellavapyyhkeitä ja mattoja. Kaikki asioita, jotka helpottavat vähän heikompienkin päätösten kanssa elämistä.

Kävin tänään rautakaupassa kahteen otteeseen. Ensimmäisellä katselin laattoja alakerran vessaan ja yläkerran kylpyhuoneeseen, varmistelin muutamia maalisävyjä, katselin parketteja, vessanpönttöjä, suihkuja, allaskaappeja, pesualtaita… Ja tapetteja, huomaan. Törmäsin kymmenen metrin kävelyn jäljiltä Eijffingerin alennuskoriin, josta kurkisti kaksi rullaa Masterpiece-tapettia tyttöjen huoneisiin. (Mitäpä siitä, että tilasin kummallekin vasta viime yönä Kalklitirin kalkkimaaleja. Pannaan ne sitten vaikka keittiöön…) En kuitenkaan ostanut rullia heti vaan palasin kotiin, istutin tytöt autoon ja ajoin takaisin K-rautaan kuulemaan lasteni tuomion. Tapetit kelpasivat, joten liisteröidään niillä ainakin jokunen seinä.

Vaikka se olenkin minä, joka luo jonkinlaiset suuntaviivat remonttimme suhteen, haluan, että perheeni osallistuu päätöksentekoon. Ja uskokaa pois, se voi olla vaikeaa, jos vastapelureina ovat 5- ja 11-vuotiaat tytöt, etenkin se viisivuotias, joka rakastaa pinkkiä, glitteriä, meikkejä ja muovikrääsää. Mutta muistan, miltä minusta tuntui, jos sain itse vaikuttaa jollakin tavalla huoneeni sisustukseen tai vaatekaappini sisältöön. Taisin olla kolmannella luokalla, kun äitini osti minulle sinisen ja veljelleni punaisen collegepaidan. Se oli suuri juttu: se, että äiti kunnioitti makuani ja viis veisasi turhasta kategorisoinnista.

Lapsiimme verraten mieheni on helppo tapaus. Riittää, kunhan olohuoneeseen tulee kylliksi pistorasioita, hyvä televisio ja Technicsin klassikkolevysoitin. Vaikka se jälkimmäinen taisi kyllä olla minun toiveeni. En malta odottaa, että saan astella jokin sunnuntaiaamu uuden kotimme alakertaan, laittaa kahvit tulille ja valkata, kuuntelisinko Beirutia, The War On Drugsia, Dinosaur Jr:ää, Nina Simonea vai Nasia, Jay-Z:tä vaiko Kanyeta uudella levarillamme.

P.S. IG-storieseista (@jonnahoo) löytyy enemmän kuvia.