Musta tuntuu

Blogi

Kun hyllyn alle jäi pölyä

 
olkkarissati.jpg
olkkarissati2.jpg

Ikävöin välitöntä, korviin kurkottavaa hymyä ja nauramisesta kipeytynyttä vatsaa; en sitä (siis tätä), kun mikään ei oikeastaan tunnu miltään, kun koettaa olla läheisilleen – saatikka muille – läsnä, kuunnella ja pakottaa huulensa hymynkareeseen, vaikka ei hymyilytä hiventäkään. Haluan erota alakulon mustaamasta väsymyksestä, siitä, kun sormenpäätkin painavat sata kiloa ja silmien päällä lepää leivinuunillinen tiiltä. Siitä, kun koettaa tarttua töihin ja tajuaa, että ajatuskin Instagramista ja sähköpostista ahdistaa, pakottaa oksentamaan ja peittää jalat mustelmin. Mutta kaiken kaipuun yläpuolelle kohoaa inho. Eniten inhoan itseäni: sitä, että en kykene kantamaan vastuutani, että perheeni, ystäväni ja työyhteisöni joutuvat tekemään tuplasti hommia minun takiani.

Olen ollut puolikuntoinen keväästä saakka. Teimme viimeiset työkuvaukset juhannusviikolla ja aloitimme kesäloman, joka ei tuntunut lomalta ja jonka aikana putosin korkeammalta kuin vuosiin. Olin sinnitellyt pitkään. Ajattelin kuukausikaupalla, että jos antaisin yhtään periksi, päätyisin takaisin vuoteen 2004 – ja sieltä on pitkä matka tähän päivään. Ja silti, kahden viikon lomailun jälkeen, yhtenä loputtoman lämpimänä italialaisiltana, jokin minussa rikkui.

Kun on kamppaillut masennuksen ja sittemmin kaksisuuntaisen kanssa 15 vuotta, ei jaksa kuunnella perseilyä ryhdistäytymisestä. Vaikka sairastunut mieli ei ole yksisuuntainen kiitorata kuoloon – toisin kuin jotkin fyysiset sairaudet – mielen sairaus on silti sairaus siinä missä korvatulehdus tai jokin paljon, paljon vakavampi. Nämä tilastot, vaikkapa, paljastavat homman nimen. Jos ei ole kulkenut ihan samanlaisissa saappaissa, ei vain voi tietää, mistä puhuu ja millaista epätoivoa mielensä murtanut, väsynyt ihminen voi kokea.

Lähden tänään työmatkalle Ranskaan. En tiedä, tekeekö se enemmän hyvää vaiko pahaa, mutta haluan lyödä vetoa ykkösvaihtoehdon puolesta. Samanlainen reissu on aikataulutettu vielä syyskuulle, mutta muutoin hypännen hetkeksi pois Laineen päivittäisistä askareista ja keskityn asioihin, jotka edes ollakin tasolla kannustavat jatkamaan, herättelevät horroksesta. Koetan, jaksaisinko neuloa jotakin kuukausien tauon jälkeen ja jaksaisinko tehdä yksistä kirjasuunnitelmistani totta. Jos tuntuu – ja joskus tuntuu – ettei voi kuin nukkua, niin sitten pitää nukkua. Ja opetella olla tuntematta siitä musertavaa syyllisyyttä. Onhan oksennustautisenakin OK levätä.

Auvompia aikoja odotellessa koetan pysytellä arjessa kiinni vaikka imuroimalla (kuvasta tosin käy ilmi, että unohdin siivota hyllyn alta). Lista listalta valmistuva koti, olohuoneen vintagematto (Mattocenteristä) ja Stringin alimmalla hyllyllä tönöttävä keraaminen mäyräkoirakolmikko, Eleonor Boströmin teos, tuovat jotakin onnen tapaista, vähän kuin yksi Marc by Marc Jacobsin avainkotelo, johon satsasin vuosia, vuosia sitten, ja jonka kaivaminen laukun uumenista tuntuu joka päivä mukavalta. Tässä kodissa saa olla tilaa sattumalle, ei-niin-ilmiselvälle. Sellaista se on muukin elo ja hyvä niin. Ei mitään plan B:tä, muovataan tätä A:ta sen mukaan, miltä tuntuu.

 
Jonna HietalaComment