Musta tuntuu

Blogi

Musta tuntuu

 
tapetit-pois.jpg
tapetit-pois-2.jpg

Musta tuntuu -blogini viimeisistä virkkeistä on kulunut vuosi ja toinen, kohta kuudes. Olisin tahtonut kirjoittaa tekstini vanhalle Blogger-pohjalleni mutta en muistanut enää sen salasanaa – ja voitte uskoa, että koetin kaikkia mahdollisia. Niinpä päädyin tänne, uuteen osoitteeseen, mutta muutoin samaan paikkaan: minun kotiini. En ajatellut palaavani, enkä oikeastaan edes tiedä, onko tässä järjen hiventä, mutta kaipasin suomen kieltä, sen satoja tapoja kertoa pakkasen pieksemälle takapihalle nousevista krookuksennupuista, puun lempeistä, viisautta kuiskivista syistä, koiranpennun kalvamasta, pissimästä ja oksentamasta Hakolan sohvasta. Kaipasin myös kauneutta, kotoisia asioita, jotka ovat jääneet viime vuosina taka-alalle, kiitos kiireen, kiitos elämän hyvän ja pahan.

En kuitenkaan ajatellut kirjoittaa, mitä minulle on tapahtunut sitten viime kuuleman. Paljon, tietysti. Kuuden vuoden takainen, kolmihenkinen perheemme on nyt nelihenkinen. Päiväni täyttyvät arkisista asioista: päiväkodista, koulusta, tiistaisista balettitunneista, kuvataideakatemioista, Laine-lehtemme luotsaamisesta, neulomisesta ja tulevasta kodistamme, josta en tahtoisi muuttaa enää minnekään – Suomen kamaralla (johan tässä on – 41 vuoden ikään mennessä – ehditty muuttaa 16 kertaa). Haaveilen kodista Italiassa, jossakin kyläpahasessa kaukana kaikesta suuresta, kaukana kaikesta kiireestä. En kyllä tiedä, onko toiveeni ajankohtainen vielä vuosiin, ehkäpä ei, mutta toisaalta, minä ja harkitsevaisuus eivät sovi samaan lauseeseen. Uusi, tuleva kotimme on kuitenkin syy Musta tuntuun toiseen osaan: haluan kirjata sen tarinan muistiin, katsoa, onko minusta vielä tähän, inspiroitumaan ja inspiroimaan, kirjoittamaan. Minä en ole erityisemmin sisustanut vuosiin, en ainakaan viimeiseen viiteen suruntäyteiseen. Ehkä alan toipua, ehkä olen löytänyt tasapainon, jättänyt jaksamista takataskuun, enkä vain kaatunut työn ja arjen jäljiltä sänkyyn, koska harrastamiselle ei ole piisannut puhtia.

Musta tuntuu on tarina 1957 rakennetusta, kolmikerroksisesta rivitalokodista, jonka toiset asukkaat olemme. Se on tarina nelihenkisen perheen huoneista, hiljaisista nurkista, kaoottisista aamuista, kaikkialla lojuvista lankakeristä, vaatekasoista ja liian pienestä eteisestä. Se on tarina siitä, miten koti pitää minut järjissäni.

Lähtötilanne on tämä. Purkulava saapuu ensi viikolla, sitten koetan laskea budjettia ja miettiä, miten venyttää senttiä siten, että saamme kodistamme asumiskelpoisen, sellaisen, jossa voisi kaikessa rauhassa säästellä seuraavaa remonttia varten – kellarikerros saa odotella paksumpaa lompsaa. Aloin repiä tapetteja eilen enkä päässyt puuta pidemmälle. Viisi vuosikymmenten kyllästämää kerrosta irtosi kohtalaisen helposti haperosta sementtiseinästä, mutta auta armias, että ne ovat tiukassa kaikissa muissa. Että mitkä ne ovat, ne parhaat vinkkinne tapettikerrosten poistamiseen?

P.S. Koettakaa kestää ulkoasun kanssa. Säädän sitä matkan varrella, mutta malttamattomana tahdoin tuutata tämän heti ilmoille.

 
Jonna Hietala1 Comment