Musta tuntuu

Blogi

96-prosenttisesti valmis keittiö

 
blogiin_keittio_jalk1.jpg
blogiin_keittoo2.jpg
blogiin_keittoo4.jpg
Vanhan keittiön purkua.

Vanhan keittiön purkua.

Edellisestä kirjoituksestani on yli kaksi kuukautta, yksi kokonainen kesällinen. Luovuimme vanhasta vuokrakodistamme toukokuun viimeinen ja muutimme muutamaksi viikoksi mökille, pienen kurulaisen lammen rannalle, keskelle tummaa kuusikkoa, kilometrien päähän kaikesta. Kuuntelemaan hiljaisuutta, katselemaan yksinäistä, kumppaninsa menettänyttä joutsenta, joka palaa rantaamme vuosi toisensä perään. Rakastan ääntä, jonka sen siivet synnyttävät, kun se lentää mökkimme yli, valmistautuu laskeutumaan vielä kylmään kevätveteen.

Olisin voinut viettää mökillä koko suven, mutta työt kuljettivat koko kesäkuun ajan jonnekin: aluksi Portugaliin, sitten Uudenkaupungin edustalle, Isokarin majakkasaarelle, jolla kuvasimme syyskuun lopussa ilmestyvän Laineen. Juhannusviikonvaihteen päätteeksi pakkasimme laukkumme ja lähdimme kolmeksi viikoksi Italiaan, samaan taloon, jonka vuokrasimme jo toissa kesänä ja jonne palaamme varmasti ensi vuonnakin. Tietokone ja kamera jäivät koti-Suomeen ja hyvä niin. Mietin matkan aikana monesti, miten hienoa – miten vapauttavaa – oli olla ilman kameraa, työkalua, joka tuottaa minulle liki loputonta onnea ja antaa mahdollisuuden luoda, antaa jotakin sisältäni. Mutta tarvitsin siitä taukoa. Tarvitsin kymmenen ristikkolehteä taaroineen, okapeineen, olioineen ja muine klassikoineen, kuusi seitsemän kirjaa ja muutaman kuumuuden katkaisevan Aperol Spritzin, jonka jääpalat sulivat minuutissa elohopean kivutessa 35:een, ylikin.

Kun me ratkoimme ristikoita Italiassa, kotimme remontti eteni hetki hetkeltä. Kun palasimme joskus heinäkuussa, olohuone ja keittiö olivat liki valmiit. Meillä oli myös vessanpönttö, hanaa ei – paitsi keittiössä, jossa pesemme vieläkin kätemme ja hampaamme. Yläkerrassa ei ole kylpyhuonetta, mutta kellarissa on ikivanha suihku, joka toimii. Lastemme makuuhuoneet olivat listoja vaille valmiit, meidän pohjamaalattu. Ja siinä kunnossa ne ovat olleet tähän päivään saakka: remontti jatkui aamulla ja valmistunee parin kolmen viikon kuluessa.

Joku kysyi, miten olemme jaksaneet kaikkea keskeneräisyyttä. Hyvin kai – mikä se vaihtoehto olisi? Kiukutella keskeneräisestä vessasta, puuttuvista listoista, makuuhuoneesta, jonka lattialle pumpatulla ilmapatjalla olemme nukkuneet sitten Italian-lomamme? Ei saakeli, elämässä on muutakin murehdittavaa kuin puuttuvat ovet taikka kattovalaisinten paikat. Etenkin aikoina, kun 15 vuotta kiusannut kaksisuuntainen ei anna masennukseltaan armoa, kun elämästä pitää koettaa pitää kynsin ja hampain kiinni, kun mikään ei tunnu enää miltään, paitsi pahalta. Sellainen se on ollut, kesäni vuosimallia 2019.

Mutta siihen keittiöömme. Sieltä puuttuu enää muutama pieni juttu: listat pitää panna kiinni, jääkaapin kätisyys vaihtaa, sahata pari milliä muutamasta laatikosta, mutta 96-prosenttisesti se on valmis – ja ihana. Parasta keittiössämme ovat Timberwisen tammiset, harjatut ja öljyvahatut Antique Rustic -parkettilattiat (jotka asensimme myös aulaan ja olohuoneeseen). Valkkasin ne värin ja pinnan perusteella: ajattelin, että lemmikkiemme karvat katoavat rouhean, ruskean puun syihin, ja niinhän ne myös tekevät. Lattian tuntu paljaan jalan alla on lempeä, ja kunhan syksy koittaa, kaivan villasukat esille ja nautin entistä enemmän.

Kaapit hankimme Kvikistä. En ensisijaisesti etsinyt mustaa keittiötä, mutta se vei sydämeni – vaikka sitä saakin putsata tämän tuosta, ainakin tasoja. Mutta toisaalta, musta viilu on paljon, paljon armollisempi kuin vaikkapa rosteri. Seinälle kiinnitin tummanpuhuvan String Pocketin, luottohyllyni jo 11 vuoden ajan, ja tiskialtaan päälle ripustin grafiikanlehden, jonka löysin aikoja sitten pienen tanskalaiskylän huoltoasemakirpputorilta ja jonka kehystytin vasta nyt.

Että sellaista nyt tähän ensi hätään, tarpeeseen suoltaa sanoja, muistuttaa itseäni, mistä minut on tehty. En tiedä, tuleeko Musta tuntuusta murtuneen mielen päiväkirja, sisustusblogi vaiko niiden yhdistelmä, mutta ainakin siitä tulee jotakin rehellistä, jotakin, joka ei välitä stigmoista eikä siitä, jos jostakusta tuntuu, ettei masentuneen saa osoittaa elonmerkkejä, ei kirjoittaa, ei kuvata, ei harrastaa. Ei se, että jaksaa joskus avata tietokoneensa, käydä keikalla tai kaljalla, tarkoita sitä, että elämä olisi hehkeää ja helppoa – se tarkoittaa sitä, että joku tai jokin pakottaa pysyttelemään pinnalla.