Musta tuntuu

Blogi

Kun hyllyn alle jäi pölyä
 
olkkarissati.jpg
olkkarissati2.jpg

Ikävöin välitöntä, korviin kurkottavaa hymyä ja nauramisesta kipeytynyttä vatsaa; en sitä (siis tätä), kun mikään ei oikeastaan tunnu miltään, kun koettaa olla läheisilleen – saatikka muille – läsnä, kuunnella ja pakottaa huulensa hymynkareeseen, vaikka ei hymyilytä hiventäkään. Haluan erota alakulon mustaamasta väsymyksestä, siitä, kun sormenpäätkin painavat sata kiloa ja silmien päällä lepää leivinuunillinen tiiltä. Siitä, kun koettaa tarttua töihin ja tajuaa, että ajatuskin Instagramista ja sähköpostista ahdistaa, pakottaa oksentamaan ja peittää jalat mustelmin. Mutta kaiken kaipuun yläpuolelle kohoaa inho. Eniten inhoan itseäni: sitä, että en kykene kantamaan vastuutani, että perheeni, ystäväni ja työyhteisöni joutuvat tekemään tuplasti hommia minun takiani.

Olen ollut puolikuntoinen keväästä saakka. Teimme viimeiset työkuvaukset juhannusviikolla ja aloitimme kesäloman, joka ei tuntunut lomalta ja jonka aikana putosin korkeammalta kuin vuosiin. Olin sinnitellyt pitkään. Ajattelin kuukausikaupalla, että jos antaisin yhtään periksi, päätyisin takaisin vuoteen 2004 – ja sieltä on pitkä matka tähän päivään. Ja silti, kahden viikon lomailun jälkeen, yhtenä loputtoman lämpimänä italialaisiltana, jokin minussa rikkui.

Kun on kamppaillut masennuksen ja sittemmin kaksisuuntaisen kanssa 15 vuotta, ei jaksa kuunnella perseilyä ryhdistäytymisestä. Vaikka sairastunut mieli ei ole yksisuuntainen kiitorata kuoloon – toisin kuin jotkin fyysiset sairaudet – mielen sairaus on silti sairaus siinä missä korvatulehdus tai jokin paljon, paljon vakavampi. Nämä tilastot, vaikkapa, paljastavat homman nimen. Jos ei ole kulkenut ihan samanlaisissa saappaissa, ei vain voi tietää, mistä puhuu ja millaista epätoivoa mielensä murtanut, väsynyt ihminen voi kokea.

Lähden tänään työmatkalle Ranskaan. En tiedä, tekeekö se enemmän hyvää vaiko pahaa, mutta haluan lyödä vetoa ykkösvaihtoehdon puolesta. Samanlainen reissu on aikataulutettu vielä syyskuulle, mutta muutoin hypännen hetkeksi pois Laineen päivittäisistä askareista ja keskityn asioihin, jotka edes ollakin tasolla kannustavat jatkamaan, herättelevät horroksesta. Koetan, jaksaisinko neuloa jotakin kuukausien tauon jälkeen ja jaksaisinko tehdä yksistä kirjasuunnitelmistani totta. Jos tuntuu – ja joskus tuntuu – ettei voi kuin nukkua, niin sitten pitää nukkua. Ja opetella olla tuntematta siitä musertavaa syyllisyyttä. Onhan oksennustautisenakin OK levätä.

Auvompia aikoja odotellessa koetan pysytellä arjessa kiinni vaikka imuroimalla (kuvasta tosin käy ilmi, että unohdin siivota hyllyn alta). Lista listalta valmistuva koti, olohuoneen vintagematto (Mattocenteristä) ja Stringin alimmalla hyllyllä tönöttävä keraaminen mäyräkoirakolmikko, Eleonor Boströmin teos, tuovat jotakin onnen tapaista, vähän kuin yksi Marc by Marc Jacobsin avainkotelo, johon satsasin vuosia, vuosia sitten, ja jonka kaivaminen laukun uumenista tuntuu joka päivä mukavalta. Tässä kodissa saa olla tilaa sattumalle, ei-niin-ilmiselvälle. Sellaista se on muukin elo ja hyvä niin. Ei mitään plan B:tä, muovataan tätä A:ta sen mukaan, miltä tuntuu.

 
Jonna HietalaComment
96-prosenttisesti valmis keittiö
 
blogiin_keittio_jalk1.jpg
blogiin_keittoo2.jpg
blogiin_keittoo4.jpg
Vanhan keittiön purkua.

Vanhan keittiön purkua.

Edellisestä kirjoituksestani on yli kaksi kuukautta, yksi kokonainen kesällinen. Luovuimme vanhasta vuokrakodistamme toukokuun viimeinen ja muutimme muutamaksi viikoksi mökille, pienen kurulaisen lammen rannalle, keskelle tummaa kuusikkoa, kilometrien päähän kaikesta. Kuuntelemaan hiljaisuutta, katselemaan yksinäistä, kumppaninsa menettänyttä joutsenta, joka palaa rantaamme vuosi toisensä perään. Rakastan ääntä, jonka sen siivet synnyttävät, kun se lentää mökkimme yli, valmistautuu laskeutumaan vielä kylmään kevätveteen.

Olisin voinut viettää mökillä koko suven, mutta työt kuljettivat koko kesäkuun ajan jonnekin: aluksi Portugaliin, sitten Uudenkaupungin edustalle, Isokarin majakkasaarelle, jolla kuvasimme syyskuun lopussa ilmestyvän Laineen. Juhannusviikonvaihteen päätteeksi pakkasimme laukkumme ja lähdimme kolmeksi viikoksi Italiaan, samaan taloon, jonka vuokrasimme jo toissa kesänä ja jonne palaamme varmasti ensi vuonnakin. Tietokone ja kamera jäivät koti-Suomeen ja hyvä niin. Mietin matkan aikana monesti, miten hienoa – miten vapauttavaa – oli olla ilman kameraa, työkalua, joka tuottaa minulle liki loputonta onnea ja antaa mahdollisuuden luoda, antaa jotakin sisältäni. Mutta tarvitsin siitä taukoa. Tarvitsin kymmenen ristikkolehteä taaroineen, okapeineen, olioineen ja muine klassikoineen, kuusi seitsemän kirjaa ja muutaman kuumuuden katkaisevan Aperol Spritzin, jonka jääpalat sulivat minuutissa elohopean kivutessa 35:een, ylikin.

Kun me ratkoimme ristikoita Italiassa, kotimme remontti eteni hetki hetkeltä. Kun palasimme joskus heinäkuussa, olohuone ja keittiö olivat liki valmiit. Meillä oli myös vessanpönttö, hanaa ei – paitsi keittiössä, jossa pesemme vieläkin kätemme ja hampaamme. Yläkerrassa ei ole kylpyhuonetta, mutta kellarissa on ikivanha suihku, joka toimii. Lastemme makuuhuoneet olivat listoja vaille valmiit, meidän pohjamaalattu. Ja siinä kunnossa ne ovat olleet tähän päivään saakka: remontti jatkui aamulla ja valmistunee parin kolmen viikon kuluessa.

Joku kysyi, miten olemme jaksaneet kaikkea keskeneräisyyttä. Hyvin kai – mikä se vaihtoehto olisi? Kiukutella keskeneräisestä vessasta, puuttuvista listoista, makuuhuoneesta, jonka lattialle pumpatulla ilmapatjalla olemme nukkuneet sitten Italian-lomamme? Ei saakeli, elämässä on muutakin murehdittavaa kuin puuttuvat ovet taikka kattovalaisinten paikat. Etenkin aikoina, kun 15 vuotta kiusannut kaksisuuntainen ei anna masennukseltaan armoa, kun elämästä pitää koettaa pitää kynsin ja hampain kiinni, kun mikään ei tunnu enää miltään, paitsi pahalta. Sellainen se on ollut, kesäni vuosimallia 2019.

Mutta siihen keittiöömme. Sieltä puuttuu enää muutama pieni juttu: listat pitää panna kiinni, jääkaapin kätisyys vaihtaa, sahata pari milliä muutamasta laatikosta, mutta 96-prosenttisesti se on valmis – ja ihana. Parasta keittiössämme ovat Timberwisen tammiset, harjatut ja öljyvahatut Antique Rustic -parkettilattiat (jotka asensimme myös aulaan ja olohuoneeseen). Valkkasin ne värin ja pinnan perusteella: ajattelin, että lemmikkiemme karvat katoavat rouhean, ruskean puun syihin, ja niinhän ne myös tekevät. Lattian tuntu paljaan jalan alla on lempeä, ja kunhan syksy koittaa, kaivan villasukat esille ja nautin entistä enemmän.

Kaapit hankimme Kvikistä. En ensisijaisesti etsinyt mustaa keittiötä, mutta se vei sydämeni – vaikka sitä saakin putsata tämän tuosta, ainakin tasoja. Mutta toisaalta, musta viilu on paljon, paljon armollisempi kuin vaikkapa rosteri. Seinälle kiinnitin tummanpuhuvan String Pocketin, luottohyllyni jo 11 vuoden ajan, ja tiskialtaan päälle ripustin grafiikanlehden, jonka löysin aikoja sitten pienen tanskalaiskylän huoltoasemakirpputorilta ja jonka kehystytin vasta nyt.

Että sellaista nyt tähän ensi hätään, tarpeeseen suoltaa sanoja, muistuttaa itseäni, mistä minut on tehty. En tiedä, tuleeko Musta tuntuusta murtuneen mielen päiväkirja, sisustusblogi vaiko niiden yhdistelmä, mutta ainakin siitä tulee jotakin rehellistä, jotakin, joka ei välitä stigmoista eikä siitä, jos jostakusta tuntuu, ettei masentuneen saa osoittaa elonmerkkejä, ei kirjoittaa, ei kuvata, ei harrastaa. Ei se, että jaksaa joskus avata tietokoneensa, käydä keikalla tai kaljalla, tarkoita sitä, että elämä olisi hehkeää ja helppoa – se tarkoittaa sitä, että joku tai jokin pakottaa pysyttelemään pinnalla.

 
Muuttopäivä numero 1
 
tw6.jpg
tw1.jpg
tw3.jpg

Me muutimme eilen. Tai muutimme ja muutimme: kannoimme tavarat tulevan kotimme kellariin, pakkasimme jotakin evakkojätesäkkiin (koska järjestelmällisyys ei yltänyt tärkeysjärjestykseni kärkisijoille 12-tuntisen päivän päälle) ja ajoimme taivaaseeni, kurulaisten kuusien ja koivujen keskelle, korvasienten, kukkivien puolukanvarpujen ja kaisloja kasvavan, pienen lammen luo.

Remontti on siis yhä kesken, on vielä viikon, ylikin. Toivottavasti ei kuitenkaan kovasti, koska kesäkuiset päivät ovat kortilla: lähden tiistai-iltana viikoksi työreissuun Portugaliin ja kun kotiudun sieltä, matkaan muutamaksi päiväksi kuvauskeikalle Isokarin majakalle. Sitten onkin jo juhannus ja kolmiviikkoinen kesäloma pienessä italialaisessa kylässä, josta en aio liikkua lähintä jäätelökioskia kauemmaksi. Sama hullunmylly jatkuu heinäkuussa eikä lopu ennen joulukuuta. Muutto, remontti ja kaikki siihen liittyvä menee siinä sivussa, vaikka välillä tuntuukin, että pääni ydinräjähtää. Tällainen kiireinen välitila kuljettaa muutoinkin haurasta mieltäni kohti kuilunreunaa. Jokin osa minussa – hetkessä eläjässä ja heittäytyjässä – kaipaa kiintopistettä, kotia. Ja kunhan se sieltä valmistuu, aion kuluttaa sen nurkkia huolella. Ensi vuonna en työmatkaile kahden edellisen tapaan, ensi vuonna olen kotona. Haluan tylsistyä, tuntea joutilaisuutta, maata sohvalla ja katsella kattoa. Unohtaa small talkin, puhelimeni näytön ja sähköpostini salasanan.

Tilanne raksalla on nyt seuraava: parketit saapuivat tiistaina, ja ensimmäiset ehtivät jo lattiaan. Kun valkkasin alakerran lattiaa, ajattelin yhtä asiaa enemmän kuin mitään muuta: mikä näyttää siistiltä, vaikka kotia asuttaa kaksi koiraa, yksi kissa, kaksi lasta ja kaksi aikuista. Tämä yhtälö ei toimi mustan eikä valkoisen lattian kanssa vaan kysyy jotakin rusehtavan harmaata, luonnollista ja rouheaa. Tilasin muutamia mallikappaleita Timberwiselta ja Parlalta, tuskailinkin tovin, kun koetin miettiä, miltä ne näyttäisivät isona pintana. Kaiken pohdinnan ja parin eri mallikappalesatsin jälkeen päädyin Timberwisen harjattuun ja öljyvahattuun Antique Rustic -tammiparkettiin. Törmäsin siihen pian tilaukseni jälkeen K-raudassa ja olin, että jaa. Kelmeässä keinovalossa puolen neliön pinta näytti siltä kuin sen maksaan olisi koskenut. Mutta kun sain rustiikkiset parketit kotiini, ne olivat kaikkea muuta: väri oli enemmän kuin olin uskaltanut toivoa – se oli täydellinen! Tykkään Antiquen orgaanisesta oksaisuudesta ja sävystä, johon koiriemme karvat ja syysloskaiset saappaanjäljet hukkuvat.

Kun kävin eilen raksalla – siinä muuttohässäkän yhteydessä –, lattia oli jo keittiössä ja olohuoneen toisessa päässä. Ilta-aurinko maalasi sille muutamia säteitä, kun raotin suojapaperia. Ja siinä se oli, onni, toivo verkkaisesta arjesta, pysyvyydestä.

 
Terveisiä pohjatyömaalta
 
lakitchen2.jpg

Koti rakentuu näennäisen hitaasti mutta tavattoman varmasti. Näennäisellä tarkoitan, että pohjatyöt etenevät kaiken aikaa, rivakastikin, mutta kysyvät aikaa eivätkä vielä kerro selkeää – eivät oikeastaan edes epäselvää – kuvaa siitä, mitä tuleman pitää. Remonttimiehemme joutuvat levyttämään jokaisen katon ja seinän, tasoittamaan herra ties mitä ja valamaan, kunnes varsinainen, näkyvä pintaremontti pääsee alkamaan. Mutta jos nyt jokin on käynyt jo selväksi, niin kodistamme tulee valoisa, viljalti valoisampi kuin se 1970-luvun tapetein vuorattu rivitaloneliö, jonka ostimme – eikä sillä, että siinä olisi ollut mitään vikaa, päinvastoin: se oli sympaattinen kuin mikä, mutta ei sellainen, jossa olisimme tunteneet olevamme kotona.

Pohjatyöt ovat kylpy- ja yhtä makuuhuonetta vailla valmiit, kutakuinkin. Kaksi makuuhuonetta jo jo pohjamaalattu, ne valmistunevat ensi viikolla ainakin seinien ja kattojen osalta. En osaa vielä sanoa, milloin lautalattiat hiotaan ja lakataan – pian kaiketi, kun muuttokin on jo parin viikon päässä. Keittiö saapuu tiistaina, tosin ilman tasoja, jotka tulevat sitten joskus. Keittiö on vähän kuin virstanpylväs: kun kaapit ovat paikoillaan, tuntuu kuin koti olisi viittä vaille valmis. Vaikka tässä vaiheessa vähän jännittääkin, otinko kaikki mitat oikein, miten kaikki mahtuu paikoilleen ja onko meillä ihan liian vähän säilytystilaa… Jos on, niin karsitaan sitten kaikesta, etenkin muovisista säilytysrasioista, joita on aina aivan liikaa ja jotka ovat ihan joka ikiseltä kantilta katsottuna karmeita ja joita, jumankauta, sataa joka tuutista. Käteviä, my ass.

Lisäkuvia rempasta löytyy IG:n (@jonnahoo) storieseista.

 
Kalklitir-maalia makuuhuoneeseen
 
kalklitir.jpg

Ajattelin vielä viime viikolla maalaavani tyttöjen makuuhuoneet kalkkimaalilla, mutta taidankin säästää tänään tulleet Kalklitir-maalit omaan makuuhuoneeseemme. Väriksi valitsin uuden Nudo Grigion, joka näyttää, ainakin kuvissa, hyvän harmaalta, sellaiselta sopivan tavalliselta. Ja kelpo kaverilta A.S.Helsingön Thermal Grey -värille, jota valkkasin vaatekaapin oviin. En osaa vielä sanoa, laitanko Willow Boughs -tapettia yhdelle seinälle. Se saattaa nyt olla liian keltaista kokonaisuutta ajatellen. Kyllä se kuitenkin paikkansa löytää.

Remontti etenee pohjatöiden osalta. Pääsemme ensi viikolla maalaamaan jo jotakin, ainakin olohuoneen ja kattoja, todennäköisesti makuuhuonetta tai kahtakin. Keittiön seinät odottelevat vielä tasoitusta, samaten alakerran pienen vessan. Yläkerran kylpyhuone on aivan alkutekijöissään, se piti repiä aivan kokonaan auki – ymmärtänette miksi, kun ynnäätte nämä asiat: 1) puru, 2) suojamuovi, 3) ei vesieristeitä ja 4) kutakuinkin puhaltaen putoavat kaakelit. Ei siitä kuitenkaan sen enempää, kylpyhuoneesta(kin) tulee hyvä ja terve.

Ai niin, tein päätöksen keittiönkin suhteen: meille tulee musta Kvik. Valitsin lopulta myös parketinkin: Timberwisen Antique-tammea tulee, mutta siitä lisää tuonnempana.

 
Mukaan tarttunut tapetti
 
eijffinger.jpg

Remontti on kirinyt kuin varkain sellaiseen pisteeseen, että meidän pitää tehdä päätöksiä ja pikaisesti. Se sopii minulle: pakko on motivaattoreista paras. Päätöksenteko ei ole minulle muutenkaan vaikeaa, olipa kyse asuntokaupoista, irtisanoutumisesta vailla hajuakaan tulevasta… Kun on kokenut kaikenlaista, katsonut elämän sattumanvaraisuutta silmästä silmään, sitä kehittelee, ehkä keksiikin, kaikenlaisia selviytymiskeinoja. Minä uskon, että kaikki järjestyy, että elämä kantaa, vaikka se voi vuosia hakata, viedä voimat, rahat ja suuret rakkaudet. Siksi esimerkiksi maalin valinta ei suista minua viikoiksi raiteltani. Jos tulee valkattua väärin, maalaan uusiksi. Ja jos tuleva keittiömme – mikä se nyt ikinä onkaan – ei vastaa tarpeitamme, niin so be it. Rahat tuskin riittävät sen entraamiseen vielä 15 vuoteen, mutta silmällä on tapana tottua – ja kaupasta saa aina viherkasveja, pellavapyyhkeitä ja mattoja. Kaikki asioita, jotka helpottavat vähän heikompienkin päätösten kanssa elämistä.

Kävin tänään rautakaupassa kahteen otteeseen. Ensimmäisellä katselin laattoja alakerran vessaan ja yläkerran kylpyhuoneeseen, varmistelin muutamia maalisävyjä, katselin parketteja, vessanpönttöjä, suihkuja, allaskaappeja, pesualtaita… Ja tapetteja, huomaan. Törmäsin kymmenen metrin kävelyn jäljiltä Eijffingerin alennuskoriin, josta kurkisti kaksi rullaa Masterpiece-tapettia tyttöjen huoneisiin. (Mitäpä siitä, että tilasin kummallekin vasta viime yönä Kalklitirin kalkkimaaleja. Pannaan ne sitten vaikka keittiöön…) En kuitenkaan ostanut rullia heti vaan palasin kotiin, istutin tytöt autoon ja ajoin takaisin K-rautaan kuulemaan lasteni tuomion. Tapetit kelpasivat, joten liisteröidään niillä ainakin jokunen seinä.

Vaikka se olenkin minä, joka luo jonkinlaiset suuntaviivat remonttimme suhteen, haluan, että perheeni osallistuu päätöksentekoon. Ja uskokaa pois, se voi olla vaikeaa, jos vastapelureina ovat 5- ja 11-vuotiaat tytöt, etenkin se viisivuotias, joka rakastaa pinkkiä, glitteriä, meikkejä ja muovikrääsää. Mutta muistan, miltä minusta tuntui, jos sain itse vaikuttaa jollakin tavalla huoneeni sisustukseen tai vaatekaappini sisältöön. Taisin olla kolmannella luokalla, kun äitini osti minulle sinisen ja veljelleni punaisen collegepaidan. Se oli suuri juttu: se, että äiti kunnioitti makuani ja viis veisasi turhasta kategorisoinnista.

Lapsiimme verraten mieheni on helppo tapaus. Riittää, kunhan olohuoneeseen tulee kylliksi pistorasioita, hyvä televisio ja Technicsin klassikkolevysoitin. Vaikka se jälkimmäinen taisi kyllä olla minun toiveeni. En malta odottaa, että saan astella jokin sunnuntaiaamu uuden kotimme alakertaan, laittaa kahvit tulille ja valkata, kuuntelisinko Beirutia, The War On Drugsia, Dinosaur Jr:ää, Nina Simonea vai Nasia, Jay-Z:tä vaiko Kanyeta uudella levarillamme.

P.S. IG-storieseista (@jonnahoo) löytyy enemmän kuvia.

 
Purkuhommia
 
kitchen.jpg

Koska kaikki tulevan kotimme pinnat ovat kutakuinkin 1970-luvulta, aloitimme remontin purkuhommilla. Keittiö oli vielä viikonvaihteessa viittä vaille veks (tänään jo tyystin), alakerran parketit ovat poissa, yläkerran kylpyhuoneen laatat yhtä lailla. Hyvästit on heitetty myös porraskäytävän puolipaneleille, verholaudoille, yhdelle seinälle… Töitä kyllä piisaa. Esimerkiksi kylpyhuone oli – sanotaanko nyt, että – mielenkiintoisesti kyhätty.

Luulen, että pääsemme jo tällä viikolla levyttämään kattoja ja seiniä, ehkäpä maalaamaankin jotakin. Olen pyöritellyt päässäni keittiötä ja keskustellut vaihtoehdoista Kvikin ja A.S.Helsingön kanssa. Ensimmäiseltä sain jo tarjouksen, jälkimmäiseltä odottelen vielä värimalleja. Jos päädymme Kvikiin, keittiöstämme tulee musta, mutta mikäli valkkaamme A.S.Helsingön, väri on jotakin muuta, ehkäpä Walnut… Olen tallentanut muutamia referenssikuvia Pinterestiin, ja jos niistä nyt jokin käy selville, niin se, että keittiöstäni ei taida tulla vaaleaa. Se, että asumme tällä hetkellä samassa taloyhtiössä, täysin identtisessä vuokrakodissa, helpottaa suunnittelua hirveästi: tässä vuoden varrella on tullut huomanneeksi, mikä toimii ja mikä ei.

Sain myös lisää parkettimalleja Parlalta ja Timberwiselta. Tällä hetkellä tuntuu, että kallistun jälkimmäisen puoleen, tykkään ihan valtavan paljon Antique-värisestä tammesta. Tavoite on, että saan tilattua lattiatkin vielä tällä viikolla, kunhan saan “oikeat” työt purkkiin. Lähetimme eilen Laine-lehtemme kahdeksannen (!) numeron painoon, ja tässä pitää vielä pari päivää puskea, ennen kuin voi ottaa muutaman rauhaisammin. Sitten alan pohtia myös pikkuvessan ja kylpyhuoneen materiaaleja ja makuuhuoneen vaatekaappia. Ajattelin tukeutua siinä(kin) Ikea + A.S.Helsingö -komboon.

Sanokaahan, millaisia kokemuksia teillä on Kvikistä ja A.S.Helsingö + Ikea -kokonaisuuksista. Kiinnostaa kovin.

 
Kaoliinia, kalkkimaalia ja vähän tapettiakin
 
tikkurila2.jpg

Yhdeltä K-rauta-visiitiltä taskuun tarttui muutama Tikkurilan värilastu. Kuten viime kerralla kerroin, en ole tehnyt päätöksiä vielä mistään ja veikkaan, että seinillemme päätyy paitsi maalia myös tapettia. Ostin nimittäin tätä nykyistä vuokrakotiamme varten kaksi rullaa Morris & Co:n Willow Boughs -tapettia, joka on eittämättä ja heittämällä yksi ikisuosikeistani.

Keittiöön ja eteiseen taidan telata Tikkurilan himmeää Lujaa, olohuoneseen ehkä jotakin muuta – kuten Kalklitirin kalkkimaalia. En ole ehtinyt laskea budjettiamme yhtään, mutta jos kalkkimaali käy liian kalliiksi, sudin sitä vain yhdelle taikka kahdelle seinälle. Ja jotenkin kiinnostaisi panelointikin, ainakin ruokailutilaan.

Minä olen tarkka väreistäni, niistä luonnollisista, joita olen kuullut kutsuttavan likaisiksi Jonna-väreiksi ja herra ties miksi. Minun monenkirjava ja monenkirjavasti diagnosoitu mieleni on muutenkin väsyttävän vauhdikas ja kaikkialle poukkoileva, enkä varsinaisesti tarvitse piristystä kotiini, vaatekaappiini enkä oikein minnekään. Minä haluan vaalean kodin, vähän kuin tyhjän kankaan, jota voin värittää viherkasvein, viltein ja sohvatyynyin. Meidän vilttimme ovat muuten aina aivan karmeassa kunnossa, kiitos kissan ja koirien, jotka kaivavat niihin pesiään päivästä toiseen. (Tai puolison, joka osaa pestä Klaus Haapaniemi -vilttini alta metriseksi vauvanpeitoksi.) Mutta olisin sata kertaa onnettomampi, jos en saisi sohvalla maatessani rintani päälle ainakin yhtä koiraa ja – jos oikein hyvä säkä käy – omissa oloissaan viihtyvää kissaa. Viis siitä, että viltit ja matot ja sohvanpäälliset menevät säännöllisin väliajoin pesuun ja pahimmissa tapauksissa roskiin.

Mutta jos nyt niistä värilastuista. Valkkasin kylmiä ja lämpimiä vaaleita, harmaita ja maitokahvisia. Kaoliini on tällä hetkellä vahvoilla. Ja niistä kalkkimaaleista, niistä olen ajatellut ainakin Kalklitirin Lino ja Concrete Primo -miksiä.

Kuvassa näkyvät paperrullat ovat aarteita. Perikunta oli jättänyt ne meille, ne ovat alkuperäisin piirroksia. Taidan panna kehyksiin ja jollekin tulevalle, maalatulle seinällemme.

 
KotiJonna HietalaComment
Parketinpalasia
 
eben2.jpg

Päässäni on toki ajatuksia seinistä ja keittiökaapeista, mutta ei vielä valmiita – ei ennen kuin olemme tehneet päätöksemme alakerran lattiasta. Yläkerran alkuperäiset lautalattiat vuosimallia 1957 hiotaan, lipeöidään ja lakataan, mutta parkettia ja muovimattoa yhdistelevä alakerta saa uuden, yhtenäisen ilmeen ainakin olohuoneen ja keittiön osalta. Eteiseen saatan valkata jonkin kurankestävämmän pinnan – tai sitten en.

Alakerran ykkösparkettivaihtoehtona pidin Timberwisen Pallasta, mutta kun taannoin tilailin muutamia mallipaloja, jotakin tapahtui, enkä valkannutkaan sitä. Syytän seuraavia seikkoja: 1) puhelimen pientä ja pimeää näyttö, 2) unetonta yötä ja 3) toista viinilasillista. Kun näytteet kolahtivat postilaatikkoomme, nauratti. Olin tilannut neljä palasta, joista kolme katosi alta aikayksikön ‘ei missään nimessä’ -kategoriaan. Neljäs, tummahko tammieben, on kelpo vaihtoehto, vaikka haluankin vielä nähdä Pallaksen ja muutaman muun. Aloin myös miettiä, pitäisikö tammen sijasta valkata lehtikuusi… Voisin vaikka lyödä vetia, että minut tavoittaa pikapuoliin Helsingistä, Timberwisen showroomilta, jos ja kun vaihtoehtojen katsastaminen netin ja tamperelaisrautakauppojen avulla tuntuu toivottomalta…

Meidän lattiavalintaamme määrittää elämäntilanne: kaksi sottapyttylasta, kaksi sottapyttykoiraa ja aivan liian täysi allakka. En tahdo liian tummaa, koska karvat ja kura, joskus pissa (tuo pentukuukausien suola) ja oksennus, enkä liioin liian vaaleaa, koska karvat ja kura ja kaikki muu sama. Haaveilen hieman harmahtavan ruskeasta, armollisen syisestä, luonnollisesta lattiasta. Eben voi olla liian ruskea, mutta ei välttämättä. Ihan vaalea parketti ei pane puhkumaan innosta (vaikka kyllä, haluan vaalean lautalattia yläkertaan), mutta jokin vastarannankiiski minussa kannustaa tekemään toisin. Tai toisin ja toisin, Timberwisen sivuilla kerrotaan, että eben on yhä yksi heidän suosituimmista väreistään… Sisustuslehtisektorilla tummia lattioita on näkynyt viime vuosina harvakseltaan.

Ajattelin käydä pääsiäisen peräsyä rautakaupoissa ja tilata mallin myös Parlalta. Tammi Chalet Desert on kaunis, siinäkin voisi olla ainesta. Onko teillä muita parkettikokemuksia? Ja hei, entäs se pieni eteinen tahi tuulikaappi, onko se parketti siellä tuhoon tuomittu aatos?

P.S. Musta tuntuu koodataan pikapuoliin kuntoon, mutta sitä ennen – mikäli tahdot jättää kommentin – klikkaa ensiksi postaukseni otsaketta, jotta kommentointimahdollisuus avautuu. Ilahtuisin tervehdyksistä kovasti. Niitä tulikin tavan takaa niin Instaa, josta minut tavoittaa nimellä @jonnahoo.

 
Musta tuntuu
 
tapetit-pois.jpg
tapetit-pois-2.jpg

Musta tuntuu -blogini viimeisistä virkkeistä on kulunut vuosi ja toinen, kohta kuudes. Olisin tahtonut kirjoittaa tekstini vanhalle Blogger-pohjalleni mutta en muistanut enää sen salasanaa – ja voitte uskoa, että koetin kaikkia mahdollisia. Niinpä päädyin tänne, uuteen osoitteeseen, mutta muutoin samaan paikkaan: minun kotiini. En ajatellut palaavani, enkä oikeastaan edes tiedä, onko tässä järjen hiventä, mutta kaipasin suomen kieltä, sen satoja tapoja kertoa pakkasen pieksemälle takapihalle nousevista krookuksennupuista, puun lempeistä, viisautta kuiskivista syistä, koiranpennun kalvamasta, pissimästä ja oksentamasta Hakolan sohvasta. Kaipasin myös kauneutta, kotoisia asioita, jotka ovat jääneet viime vuosina taka-alalle, kiitos kiireen, kiitos elämän hyvän ja pahan.

En kuitenkaan ajatellut kirjoittaa, mitä minulle on tapahtunut sitten viime kuuleman. Paljon, tietysti. Kuuden vuoden takainen, kolmihenkinen perheemme on nyt nelihenkinen. Päiväni täyttyvät arkisista asioista: päiväkodista, koulusta, tiistaisista balettitunneista, kuvataideakatemioista, Laine-lehtemme luotsaamisesta, neulomisesta ja tulevasta kodistamme, josta en tahtoisi muuttaa enää minnekään – Suomen kamaralla (johan tässä on – 41 vuoden ikään mennessä – ehditty muuttaa 16 kertaa). Haaveilen kodista Italiassa, jossakin kyläpahasessa kaukana kaikesta suuresta, kaukana kaikesta kiireestä. En kyllä tiedä, onko toiveeni ajankohtainen vielä vuosiin, ehkäpä ei, mutta toisaalta, minä ja harkitsevaisuus eivät sovi samaan lauseeseen. Uusi, tuleva kotimme on kuitenkin syy Musta tuntuun toiseen osaan: haluan kirjata sen tarinan muistiin, katsoa, onko minusta vielä tähän, inspiroitumaan ja inspiroimaan, kirjoittamaan. Minä en ole erityisemmin sisustanut vuosiin, en ainakaan viimeiseen viiteen suruntäyteiseen. Ehkä alan toipua, ehkä olen löytänyt tasapainon, jättänyt jaksamista takataskuun, enkä vain kaatunut työn ja arjen jäljiltä sänkyyn, koska harrastamiselle ei ole piisannut puhtia.

Musta tuntuu on tarina 1957 rakennetusta, kolmikerroksisesta rivitalokodista, jonka toiset asukkaat olemme. Se on tarina nelihenkisen perheen huoneista, hiljaisista nurkista, kaoottisista aamuista, kaikkialla lojuvista lankakeristä, vaatekasoista ja liian pienestä eteisestä. Se on tarina siitä, miten koti pitää minut järjissäni.

Lähtötilanne on tämä. Purkulava saapuu ensi viikolla, sitten koetan laskea budjettia ja miettiä, miten venyttää senttiä siten, että saamme kodistamme asumiskelpoisen, sellaisen, jossa voisi kaikessa rauhassa säästellä seuraavaa remonttia varten – kellarikerros saa odotella paksumpaa lompsaa. Aloin repiä tapetteja eilen enkä päässyt puuta pidemmälle. Viisi vuosikymmenten kyllästämää kerrosta irtosi kohtalaisen helposti haperosta sementtiseinästä, mutta auta armias, että ne ovat tiukassa kaikissa muissa. Että mitkä ne ovat, ne parhaat vinkkinne tapettikerrosten poistamiseen?

P.S. Koettakaa kestää ulkoasun kanssa. Säädän sitä matkan varrella, mutta malttamattomana tahdoin tuutata tämän heti ilmoille.

 
Jonna Hietala Comment